Elokuinen tervehdys kaikille töihin palanneille! Vaikka kalenteri on jo täynnä syksyn menoja ja silmät luotu tiukasti tulevaan, niin en malta olla muistelematta kesäkuista työmatkaani Lontooseen.

Kaupunki oli kaikkea sitä, mitä Fast Company -lehti suitsutti sen parhaimmillaan olevan: kansainvälinen, dynaaminen ja luovuuteen rohkaiseva. Lehti antoikin  Lontoolle “The Global City of the Year” -tittelin kesäkuun numerossaan. Työmatkaltani jäi mieleeni kuitenkin erityisesti se, kuinka ihmiset kohtelivat toisiaan tässä 7 miljoonan asukkaan metropolissa. Kuvaavaa on seuraavaa esimerkki: taksillamme oli vaikeuksia päästä lentokentältä pois, sillä paikoitusalueen puomi ei mennyt ylös. Paikalle hälyytettiin lentokentän työntekijä, jonka kanssa taksikuskilla tuli sanaharkkaa. Ärräpäiden sijaan kuski huusi “Organise yourself!” Kerrassaan ihailtavaa herrasmiesmäisyyttä… Muutenkin kaikkien tapaamieni ihmisten puhetta oli kerrassaan “lovely” kuunnella. Sitä please -sanojen määrää ja niitä kohteliaita ja “could you” ja “would you” -alkuisia kysymyksiä!  Sitä muuttui jotenkin itsekin yhtä ystävälliseksi ja yhteistyökykyiseksi ja kanssakäyminen toisten kanssa oli -jos sallitte tämän sanavalinnan- yksinkertaisesti kivempaa.

Mielestäni on aika lailla totta, että esim. englantilaisten on luontevampaa olla kohteliaita kun heillä on please -sana ja monisatavuotinen sivistysperinne takanaan. Yhtä totta on se, että meiltä Suomesta puuttuu tietynlainen kohteliaisuuden kulttuuri, jossa anteeksipyyntö olisi muutakin kuin “oho”. Ja sitten kliseeksi asti hoetaan, että “kun meillä on se pitkä ja pimeä talvi.” Niin tai näin, meidän ei tarvitse eikä pidä muunmaalaisiksi muuttua, muttei myöskään jäädä kulttuurimme vangeiksi. Eli jos voisi jotakin kohteliaasti pyytää, niin ihan pikkuriikkisen lisää sellaista toistemme huomioonottamista. Sellaista, että kanssakäyminen olisi no, yksinkertaisesti, kivempaa. Myös silloin kun on se pitkä ja pimeä talvi.