Kotikaupunkini rautatieasemella on kahvila, joka on hyvinkin samanlainen kuin kaikki muut vastaavilla risteysasemilla olevat tankkauspaikat. Tarjolla on kuumaa ja kylmää juotavaa, suolaista ja makeaa isompaan ja pienempään nälkään. Paikassa ei ole kenenkään tarkoitus viettää enempää aikaa kuin sen pakollisen junanodotushetken jos sitäkään.

Tässä kahvilassa on kuitenkin eräs etu, mikä on nostanut sen omissa silmissäni aivan ykkösluokkaan.  Se on paikan päällikkötitteliä kantava nainen. Hänestä huokuu ammattiylpeys ja todellinen halu palvella. hän tuntee kaikki tuotteet läpikotaisin ja tietää, mitä kulloinkin on tarjolla. Hän on ripeä, muttei sähläävä kiirehtijä. Hän näyttää olevan läsnä jokaista asiakasta varten ja häneltä löytyy aina muutama mukava sana sanottovaksi.  Hänestä huokuu myös jollain tavalla se, että hän kokee oman työnsä todella arvokkaaksi. Lyhyesti ilmaistuna, hän käyttäytyy ja tekee työtään kuin omistaisi kahvilan (ehkä englannin kielen “she owns the place” ilmaisisi asian vielä syvällisemmin). Ja  hiukan arkikielisemmin ajateltuna luulen, että “hän saa varmasti kicksejä omasta työstään.”

Tällaisia täydestä sydämestään ja itseään arvostavia (ja sen myös ulospäin näyttäviä) ihmisiä ei ehkä tule ihan jokaisessa asiakaspalvelutilanteessa vastaan, mutta kun sellaisen kohtaan, niin nostan hattua. Heistä jokainen on minulle arkielämän esikuva ja innostaja. Omalla toimintatavallaan he muistuttavat siitä, että arkinen työ - niin kuin mikä tahansa työ- on mahdollisuus koskettaa ja kohdella toisiamme hyvin. Nämä ihmiset kiteyttävät täydellisesti seuraavan ajatuksen: “Meidät on luotu auringoiksi toisillemme.”